Ihminen voi olla yksin ja tuntea olonsa hyväksi. Samalla tavalla voi olla ihmisten keskellä ja kokea syvää yksinäisyyttä. Yksinolo ja yksinäisyys näyttävät päälle päin samanlaisilta, mutta niiden sisäinen kokemus on kuin yö ja päivä. Ne ovat kuin kaksi ovea: toisesta astutaan hiljaisuuteen, joka rauhoittaa, toisesta tyhjyyteen, joka satuttaa.
Näitä kahta ei aina ole helppo erottaa – ei edes itselle. Mutta niiden tunnistaminen on tärkeää.
Rauhaa, ei pakoa
Yksinolo on usein valinta. Se voi olla hetki, jolloin maailma saa odottaa. Kun ovi sulkeutuu, sisälle hiipii hiljaisuus, joka ei ahdista vaan helpottaa. Yksinolo voi olla vapautta ilman rooleja, aikaa ajatella, luoda ja hengittää.
Toisinaan yksinolo syntyy tarpeesta vetäytyä, kerätä itseään kasaan. Se ei tarkoita, että haluaisi eristäytyä – päinvastoin. Se voi olla keino suojella itseään ylikuormitukselta. Toisinaan hiljaisuus on juuri sitä, mitä ihminen tarvitsee eniten.
Mutta yksinolo ei ole aina kevyt. Se voi nostaa esiin tunteita, jotka muuten jäävät arjen alle. Kun ei ole ketään, jonka katseeseen voisi tarttua, joutuu katsomaan itseään – eikä se aina ole helppoa.
Kun kaipuu jää vaille vastausta
Yksinäisyys ei aina näy ulospäin. Se voi asua ihmisessä, joka hymyilee ryhmäkuvassa tai toimii äänekkäästi kokouksessa. Se ei kysy, oletko parisuhteessa, töissä vai juhlissa. Se kysyy vain: tunnetko olevasi kytköksissä keneenkään?
Yksinäisyys on kokemus siitä, ettei ole ketään, jolle voisi sanoa ihan vain että ”tänään oli vaikea päivä”. Se on tunne, että vaikka puhuisi, kukaan ei oikeasti kuulisi. Se voi olla tunne siitä, ettei ole paikkaa, johon kuulua – ei ihmistä, jonka katse sanoisi: sinä riität.
Ja juuri siksi yksinäisyys on niin vaikea jakaa. Se voi tuntua nololta, häpeälliseltä – vaikka se on yksi inhimillisimmistä kokemuksista.
Kun yksinäisyydestä tulee koti
On olemassa yksinäisyyttä, josta tulee tuttu. Kun siihen tottuu, se ei enää satu samalla tavalla – mutta ei se myöskään parane. Siitä tulee tila, jossa oppii elämään, vaikka ei koskaan tuntenut sinne kuuluvansa. Se on hiljainen maailma, jossa ei tarvitse selittää itseään, mutta jossa kaipuu ei koskaan lakkaa olemasta.
Moni alkaa uskoa, että tämä on nyt se paikka, johon minä kuulun. Että ehkä en vaan sovi kenellekään. Mutta yksinäisyys, johon tottuu, on silti yksinäisyyttä. Se ei lakkaa olemasta vain siksi, että siitä tulee pysyvä.
Yksin, muttei yksinäinen – yhteys itseen
On mahdollista olla yksin ja tuntea olonsa hyväksi. Se vaatii harjoittelua, mutta myös armollisuutta. Yksin oleminen ei ole sitä, ettei tarvitse ketään. Se on sitä, että oppii olemaan läsnä itselleen – ja tunnistamaan, milloin tarvitsee muita.
Joskus yksinolo on juuri sitä, mitä tarvitsemme. Toisinaan se on paikka, johon pakenemme, kun emme jaksa yrittää enää. On tärkeää oppia kuulemaan, kumpaa on kyse: onko tämä rauhaa vai erillisyyttä?
Yhteyden kaipuu ei ole heikkous. Se on ihmisen tapa pysyä elossa.
Kohti näkyväksi tulemista
Mitä enemmän puhumme yksinäisyydestä ja yksinolosta, sitä vähemmän yksin niissä tarvitsee olla. Kun sanat saavat tilaa, kokemukset muuttuvat näkyviksi – ja näkyvyys synnyttää ymmärrystä.
Ei ole häpeällistä kaivata toista. Ei ole väärin vetäytyä omaan tilaan. Mutta on tärkeää uskaltaa kysyä itseltään, missä juuri nyt on – ja mitä oikeasti tarvitsee.
Ehkä joskus yksi sana riittää. Ehkä joku toinen odottaa kuulevansa sen.
”Olen tässä.”
Vastaa