Suomessa on pitkään eletty ajatuksessa, että yhteiskunta pitää huolta jäsenistään. Että lapsille taataan turvallinen kasvuympäristö, sairastuneille hoito, työttömille toimeentulo ja vanhuksille arvokas vanhuus. Tätä on kutsuttu hyvinvointivaltioksi – järjestelmäksi, jonka perusta on solidaarisuus.
Mutta vuosikymmenien kuluessa järjestelmä on alkanut rakoilla. Säästöt, leikkaukset ja kasvavat tarpeet kuormittavat sen rakenteita. Samalla puhe yhteisestä hyvästä on saanut rinnalleen yhä painokkaamman viestin yksilön vastuusta. Tässä muutoksessa ei ole kyse vain budjeteista – vaan arvoista.
Hyvinvointivaltio oli lupaus – vieläkö se pätee?
Hyvinvointivaltio ei ollut vain talouspoliittinen ratkaisu. Se oli moraalinen lupaus: että jokaisella on ihmisarvo, myös silloin kun elämä murenee. Syntyperällä, lompakon paksuudella tai työhistorialla ei saisi olla merkitystä siinä, saako apua vai ei.
Tänä päivänä tuo lupaus tuntuu yhä vaikeammalta lunastaa. Terveydenhuolto kärsii työvoimapulasta, jonot venyvät, ja julkisten palveluiden piiriin pääsy on monille kivinen tie. Mielenterveyspalveluihin ei pääse ajoissa, ja sosiaaliturvajärjestelmä on niin monimutkainen, että se karsii apua tarvitsevia jo byrokratiallaan.
Samalla yhä useammin esitetään kysymys: voiko valtio enää kantaa näin laajaa vastuuta? Ja jos ei voi – mitä siitä seuraa?
Vastuu siirtyy yksilölle – mutta millä ehdoilla?
Viime vuosina on yleistynyt puhe siitä, että ihmisillä on vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Meitä kehotetaan ottamaan ohjat omiin käsiin, hoitamaan itse terveyttämme, jaksamistamme ja tulevaisuuttamme.
Yksilön vahvistaminen on hyvä tavoite, mutta ongelmaksi muodostuu se, että yhteiskunnan tuki ei enää ole kaikille yhtä saavutettavissa. Jos palveluja saa vain se, joka jaksaa ja osaa vaatia, rakennamme yhteiskuntaa, jossa pärjäävät lähinnä ne, jotka jo valmiiksi pärjäävät.
Vastuun siirtäminen yksilölle kuulostaa tehokkaalta – mutta käytännössä se saattaa tarkoittaa sitä, että heikoimmat jätetään yksin. Ja silloin kyse ei enää ole vain hallinnollisesta muutoksesta, vaan moraalisesta valinnasta.
Entä jos hyvinvointivaltio ei uudistu?
Nykyjärjestelmä ei voi pysyä muuttumattomana. Väestö ikääntyy, hoivan tarve kasvaa, ja samaan aikaan työikäisten määrä vähenee. Julkisen talouden kestävyys joutuu koetukselle, ja puhe palvelujen yksityistämisestä, digitalisoinnista ja uudelleenjärjestelystä kiihtyy.
Tulevaisuudessa meidän on päätettävä, mikä on hyvinvointivaltion ydintehtävä. Tarvitaanko perustuloa? Pitäisikö sosiaalipalvelut uudistaa digitaalisiksi? Entä missä kulkee tehokkuuden ja inhimillisyyden raja?
Uudistuksia tarvitaan, mutta niiden on perustuttava arvoihin, ei vain kustannuslaskelmiin. Teknologia ei voi korvata inhimillistä kohtaamista. Yksityistäminen ei saa tarkoittaa sitä, että apua saa vain, jos on varaa maksaa. Ja tehokkuus ei voi syrjäyttää heitä, jotka tarvitsevat eniten tukea.
Arvovalinta, ei pelkkä talouskysymys
Hyvinvointivaltion tulevaisuus ei ole vain kysymys resursseista, vaan siitä, mitä pidämme tärkeänä. Rakennammeko yhteiskuntaa, jossa jokaisen hyvinvointi on yhteinen asia – vai jääkö selviytyminen yksilön harteille?
Meidän on uskallettava kysyä, mitä tarkoittaa hyvä elämä – ja keille se kuuluu. Yhteinen hyvä ei ole ilmainen, mutta sen vastakohta on paljon kalliimpi: yhteiskunta, jossa luottamus rapautuu, osattomuus kasvaa ja ihmisarvo riippuu kyvystä pärjätä yksin.
Hyvinvointivaltio ei ole valmis järjestelmä – se on jatkuva päätös. Päätös siitä, että kukaan ei jää ulkopuolelle. Vieläkö olemme valmiita tekemään sen päätöksen?
Vastaa