On hetkiä, jolloin olemme fyysisesti paikalla, mutta tunnemme silti olevamme jossain aivan muualla. Keskellä ihmisiä, mutta silti erillämme. Hymyilemme, osallistumme keskusteluun tai olemme mukana kokouksessa – ja silti sisällämme kaikuu tyhjyys: minä en kuulu tähän.
Ulkopuolisuuden tunne on yksi inhimillisimmistä kokemuksista. Se on tuttu lähes jokaiselle, mutta harva puhuu siitä ääneen. Ehkä siksi, että siihen liittyy häpeää, riittämättömyyttä tai pelkoa siitä, että tunne on totta: ettei kuulu mihinkään, eikä kukaan kaipaa.
Mutta juuri siksi siitä pitää puhua. Ulkopuolisuus ei ole vain tunne. Se on ikkuna ihmisyyteen.
Kun ei ole paikkaa, mihin asettua
Ulkopuolisuus ei ole aina näkyvää. Se voi olla hyvin hiljaista, näkymätöntä ja silti täysin läpitunkevaa. Se hiipii ajatuksiin arjen keskellä ja jää kaiuksi taustalle – ei huuda, mutta ei katoa.
Monelle ulkopuolisuuden tunne syntyy tilanteissa, joissa pitäisi olla yhteydessä: työpaikalla kahvipöydässä, suvun juhlissa, koulun käytävällä, harrastuksissa, ystäväporukassa. Ehkä kaikki ovat tervetulleita, mutta jostain syystä juuri minä en tunne olevani sitä.
Ulkopuolisuuden tunne ei aina kerro todellisuudesta, mutta se tuntuu todelta – ja kehossa se on aivan oikea reaktio. Se voi puristua rintaan, jännittää hartioita, saada silmät tarkkailemaan ympäristöä uhkan varalta. Olenko näkymätön? Olenko liikaa? Olenko vääränlainen?
Niin moni meistä kantaa tätä tunnetta läpi elämän – joskus tiedostaen, joskus vailla sanoja sille.
Lapsuudesta vanhuuteen – ulkopuolisuus muuttaa muotoaan
Lapsena ulkopuolisuus voi olla sitä, ettei kukaan pyydä mukaan leikkiin. Tai että omat kiinnostuksenkohteet ovat aivan erilaisia kuin muilla. Jo hyvin varhain opimme, mikä on “normaalia” ja mikä poikkeavaa – ja poikkeava jää usein yksin.
Nuorena ulkopuolisuus muuttuu monimutkaisemmaksi. Se voi olla kutsun puuttumista juhliin, ryhmään kuulumattomuutta, identiteettien ristipainetta. Se voi liittyä sukupuoleen, kehoon, ihonväriin, perhetaustaan, uskonnollisuuteen tai seksuaalisuuteen. Moni alkaa silloin rakentaa suojaa ympärilleen – naamioita, rooleja, vaikenemista.
Aikuisena ulkopuolisuus voi olla näkymättömyyttä työpaikalla, kodittomuutta ihmissuhteissa, kuulumattomuutta yhteiskunnan odotuksiin. Se voi ilmetä, kun ei sovi “normiperhe”-muottiin, ei saa työpaikkaa nimestään tai aksentistaan johtuen, ei saa ääntään kuuluviin palavereissa.
Vanhuksena ulkopuolisuus voi tarkoittaa kirjaimellista syrjäytymistä: kukaan ei enää käy kylässä, yhteisö kutistuu, maailma ympärillä muuttuu vieraaksi.
Ulkopuolisuus ei siis katso ikää, sukupuolta tai sosiaalista asemaa. Se muuttaa muotoaan – mutta ei katoa.
Kun yhteiskunta ei katso kaikkia
Ulkopuolisuuden tunne ei aina synny sisäisestä kokemuksesta. Monille se on ulkoisten rakenteiden ja ennakkoluulojen tulos. Maahanmuuttajat, vammaiset, mielenterveyskuntoutujat, rodullistetut ihmiset, neurokirjolla olevat tai muut vähemmistöryhmät kohtaavat usein jatkuvaa tunnetta siitä, etteivät he kuulu tai kelpaa sellaisina kuin ovat.
Silloin ulkopuolisuus ei ole vain tunne – vaan seurausta syrjinnästä, näkymättömyydestä ja vallan epätasapainosta.
Jos yhteiskunnan normit määrittävät, kuka kuuluu “meihin” ja kuka jää “toisiksi”, niin osa ihmisistä kasvaa jo valmiiksi ulkokehällä. Sieltä käsin ei ole helppo kurkottaa kohti keskustaa – eikä keskustan ihmiset usein katso taaksepäin.
Siksi on tärkeää, että ne, jotka eivät ole koskaan tunteneet itseään ulkopuolisiksi, pysähtyvät hetkeksi. Kenen ääni puuttuu? Kuka ei ole pöydän ääressä? Kuka joutuu jatkuvasti perustelemaan olemassaoloaan?
Voiko ulkopuolisuus olla myös ovi uuteen?
Vaikka ulkopuolisuus usein satuttaa, se voi myös kääntyä voimavaraksi. Moni taiteilija, kirjailija, ajattelija tai aktivisti on löytänyt äänensä juuri siksi, että ei koskaan kuulunut joukkoon.
Ulkopuolinen näkee usein selkeämmin. Hän tarkkailee, tunnistaa rakenteita, kysyy kysymyksiä, joita toiset eivät uskalla kysyä. Hän on tottunut etsimään vaihtoehtoisia polkuja, luomaan uutta, koska vanhat ovet eivät koskaan auenneet.
Tämä ei tee kokemuksesta kevyttä – mutta se tekee siitä merkityksellisen.
Joskus ulkopuolisuus voi olla hiljainen opettaja: se näyttää, mikä on tärkeää, ketä me unohdamme, miten voimme tehdä maailmasta hieman turvallisemman toisillemme.
Mitä me voimme tehdä – toisillemme?
Ehkä tärkein kysymys ei ole: miksi joku tuntee olevansa ulkopuolinen? Vaan: mitä minä voin tehdä, jotta joku ei tuntisi niin?
Voimme kuunnella enemmän. Kysellä aidosti, ei vain muodollisesti. Päästää irti oletuksista. Antaa tilaa sellaisellekin, joka ei heti tuo itseään esiin. Oppia toistemme sanoista ja hiljaisuuksista.
Voimme kysyä, kenen puhe jää kuulumatta. Kuka ei pääse ääneen. Kuka on aina hieman syrjässä.
Ulkopuolisuus ei katoa yhteiskunnasta itsestään – mutta se voi hälvetä kohtaaminen kerrallaan.
Ehkä me kaikki olemme joskus ulkopuolisia
Totuus on, että ulkopuolisuus ei ole harvinainen poikkeus – vaan osa ihmisyyttä. Sitä ei tarvitse hävetä eikä piilottaa. Joskus se jopa yhdistää meitä syvemmin kuin yhteenkuuluvuuden tunne, koska se pakottaa meidät katsomaan toisiamme tarkemmin.
Ehkä juuri siksi ulkopuolinen näkee toisen ulkopuolisen helpommin.
Ja ehkä juuri siksi meillä kaikilla on mahdollisuus olla se ihminen, joka näkee – ja tekee tilaa.
Milloin viimeksi sinä katsoit ihmistä, joka seisoi hieman sivummalla? Entä jos tänään pysähtyisit hänen kohdalleen – edes hetkeksi?
Vastaa