Aamun hiljaisuus kertoo enemmän kuin sanat
Aamulla herätessä ei kuulu kellon pirinää. Päivä alkaa ilman kiirettä, mutta myös ilman päämäärää. Aluksi se voi tuntua kevyeltä, kuin lomapäivältä, jossa saa viipyillä omissa ajatuksissaan. Mutta kun tämä toistuu päivä toisensa jälkeen, tunne alkaa muuttua. Kalenteri pysyy tyhjänä, puhelin ei soi, eikä sähköposti kilahda. Aamun hiljaisuus ei olekaan enää rauhallista – siitä tulee äänetön muistutus siitä, ettei ole enää osa mitään. Työttömän arki on usein ulkopuolisuutta, jossa tekemisen puute kietoutuu näkymättömyyden kokemukseen. Siinä tilassa ihminen saattaa alkaa kyseenalaistaa paitsi rooliaan yhteiskunnassa, myös omaa arvoaan.
Vuosi 2025 ei anna armoa niille, jotka ovat jo valmiiksi reunoilla
Tämän päivän Suomessa työttömyys ei katso ikää, koulutusta tai asuinpaikkaa. Se voi kohdata kenet tahansa, ja monella tavalla se on kohdannutkin. On nuoria, jotka eivät ole koskaan saaneet jalkaa kunnolla oven väliin. On keski-ikäisiä, jotka irtisanottiin tuotannollisista ja taloudellisista syistä, ja joiden osaamista ei enää pidetä kilpailukykyisenä. On ikääntyneitä työntekijöitä, jotka kokevat itsensä liian vanhoiksi mutta liian nuoriksi eläkkeelle. Ja sitten on heitä, joiden mielenterveys tai fyysinen jaksaminen ei mahdollista täysipäiväistä työntekoa – mutta jotka eivät siksi ole yhtään vähemmän ihmisiä.
Samaan aikaan julkinen keskustelu kovenee. Sosiaaliturvaa on leikattu ja vastikkeita kiristetty. Työttömiä kehotetaan olemaan aktiivisia, kouluttautumaan, verkostoitumaan ja markkinoimaan itseään kuin tuotteita. Mutta mitä tapahtuu, kun järjestelmä vaatii enemmän kuin ihminen sillä hetkellä kykenee antamaan? Onko oikein puhua valinnoista, jos vaihtoehtoja ei oikeasti ole?
Työ ei ole vain työtä – se on osa identiteettiä
Meidän yhteiskunnassamme työ ei ole pelkkä tapa ansaita elanto. Se on identiteetti, arvo, vastaus kysymykseen ”kuka olet?”. Kun joku kertoo olevansa työtön, moni ei kuule vain hänen työn tilannettaan – moni kuulee sen kuin lausuntona epäonnistumisesta. Tämä on vaarallinen asetelma. Kun ihmisarvo sidotaan työhön, se katoaa niiltä, joilla työtä ei ole. Mutta työttömyys ei tee kenestäkään tyhjää. Se ei vie pois osaamista, kokemusta, halua osallistua tai kykyä välittää.
Silti monet työttömät alkavat uskoa itsekin siihen tarinaan, että he eivät ole enää tarpeellisia. Kun toistuvasti jää ulkopuolelle, sitä alkaa kyseenalaistaa koko olemassaolonsa oikeutusta. Tämä ei ole yksittäisen ihmisen tragedia – tämä on yhteiskunnallinen hätähuuto, joka usein hukkuu tilastoihin ja budjettipuheisiin.
Missä kulkee vastuun ja empatian raja?
Yhteiskunnallinen keskustelu painottuu yhä enemmän yksilön vastuuseen. Pitäisi aktivoitua, kouluttautua uudelleen, keksiä itsensä. Nämä voivat olla hyviä ja voimaannuttavia asioita, mutta vain silloin, kun ihminen on niihin valmis ja saa siihen tukea. Kun vastuu asetetaan yksilölle ilman rakenteellista tukea, siitä tulee taakankantamista yksin. Puhutaan paljon yhteisöllisyydestä, mutta usein unohtuu se, että yhteisö on vain niin vahva kuin sen heikoin lenkki – ja miten tuemme häntä, kertoo meistä enemmän kuin mikään muu.
Ehkä juuri nyt olisi hyvä kysyä: millainen yhteiskunta haluamme olla? Olemmeko paikka, jossa toisten vaikeuksia katsotaan sivusta vai sellainen, jossa ojennetaan käsi, kun joku on pudonnut?
Entä jos työ ei enää palaa kaikille?
On aika katsoa tulevaisuutta rehellisesti. Kaikki merkit viittaavat siihen, että emme ole palaamassa aikaan, jolloin kaikille löytyi vakituinen työpaikka. Tekoäly, automaatio ja alustatalous muuttavat työn luonnetta peruuttamattomasti. Tämä ei ole yksittäisten ihmisten vika – tämä on rakenteellinen murros, johon pitäisi vastata rakenteellisesti. Mutta ennen kaikkea: se haastaa meidät pohtimaan, mikä on ihmisarvon perusta.
Jos työ ei ole enää kaikkien ulottuvilla, pitäisikö meidän alkaa määritellä osallistumista ja merkityksellisyyttä uusilla tavoilla? Ehkä ihmisarvo ei ole koskaan perustunut työn määrään, vaan siihen, miten olemme toisillemme olemassa. Miten kuuntelemme, miten huomioimme, miten katsomme toisiamme silloin, kun toisella ei mene hyvin.
Ihmisyys ei katoa työttömyyteen
Työtön ei ole tyhjä. Hän on ihminen. Hän on sinä, minä, me. Hänellä on historia, toiveita, kykyä rakastaa, auttaa ja rakentaa. Hänellä on ääni, vaikka sitä ei usein kuulla. Työttömyys ei ole ihmisessä kiinni – se on olosuhteissa, sattumassa, ajoituksessa ja joskus puhtaassa epäonnessa. Meidän tulisi muistaa tämä, ennen kuin muodostamme mielipiteitämme tai heitämme kevyitä kommentteja julkisessa keskustelussa.
Kirjoitan tämän, koska haluan muistaa, ja ehkä saada jonkun toisenkin pysähtymään. Kukaan meistä ei ole lopullisesti turvassa työttömyydeltä. Siksi meidän pitäisi kohdella toisiamme niin, kuin toivoisimme itseämme kohdeltavan, jos huomenna heräisimme työttöminä – hiljaisuuden keskellä, vailla suuntaa, mutta silti ihmisinä.
Vastaa